Isoisä kertoo...
Vuonna 1944, kun täytin 16 vuotta, 23. elokuuta isäni oli käskenyt minua lähtemään huoltolautakunnalle keräämään jotain, jota kutsutaan scheiniksi. Schein oli sinulle saamasi viesti, jossa sanottiin, että voit mennä merelle kalastamaan. Se oli luultavasti siksi, että saksalaiset voisivat hallita, mitkä veneet olivat vuonolla. Sähkötaulu sijaitsi Pleyms elektro (nykyisin Elon) alapuolella.
Ensimmäiset lentokoneet
Muistan tulleeni Godtfred Johansenin leipomoon (missä on nykyään kaupungintalo), jossa tapasin Johannes Moksnesin. Vanhempi mies. Silloin oli niin, että sekä vanhat että nuoret saattoivat käydä keskustelua kadulla. Jos tunsit isäsi, äitisi tai vanhemmat sisarukset, sinutkin tunnettiin. Kun Moksnes ja minä seisoimme siellä puhumassa arjen asioista, lentokone saapui kaupungin ylle, hetken kuluttua lentohälytys soi. Moksnes halusi mennä alas Johansenin leipomon kellariin. Turvallisin paikka olla, koska se oli tiilirakennus. Hän ajatteli, että minun pitäisi seurata, mutta halusin yrittää päästä syöttölautaan ennen mahdollista ilmahyökkäystä.
Aloin juosta kadulla, mutta en ollut päässyt kauas ennen kuin taivas oli täynnä lentokoneita ja lentäviä kelloja. Sitten se alkoi pamahtaa. Ilmassa oli monia, monia lentokoneita. Jälkeenpäin ajateltuna minulle on kerrottu, että pikkukaupunkimme yllä oli noin 120 konetta. Yhdessäkään eurooppalaisessa kaupungissa ei ole koon ja väestön suhteen ollut niin suurta pommikonekeskittymää kuin meillä silloin.
Pommeja ja lasinsärkyä
Tartuin jaloistani, käännyin ja juoksin ylös mäkeä kohti Saxi-risteystä ja siellä, missä Heggillä on hänen lakitoimistonsa tänään. Jatkoin sisäänpäin kohti lennätintä (enemmän ihmiset saattavat tuntea sen nimellä Havnegaten). Sitten pommitukset olivat niin voimakkaita, että putosin maahan. Se oli aivan lennätinrakennuksen vieressä. Tuolloin korkea rakennus kaupungissa. Kun makasin siellä, pommien paine alkoi puhaltaa ikkunalasit ulos lennättimestä. Suuret lasit törmäsivät maahan ympärilläni. Sitten tajusin, etten voinut valehdella täällä. Vaara, että lasi halkeaa, oli suuri. Muistan kun makasin siellä, näin pyrstötykkien kantavan konekivääriä ympäriinsä etsimässä saksalaisia koneita. Pelottava näky. Nousin jaloilleni ja aloin juosta pidemmälle sisälle, mutta en ollut päässyt kauas ennen kuin saksalainen sotilas tarttui minuun niskasta ja nosti minut pommilahteen. Siellä oli Asbjørn Bergin tilintarkastustoimisto. (Tänään "Sailing the good life" perustuu tähän.)
Pommihuoneessa
Pommihuoneessa oli melkein pahempaa kuin ulkona. Ihmiset rukoilivat Jumalaa ja lauloivat virsiä, ulkopuolelta tuleva hälytys ja paukut olivat rajuja. Yritin päästä ulos, mutta minut ajettiin päättäväisesti takaisin alas. Muistan vanhan rouvan, neiti Vinjevoldin, saapuvan sisään kahden saksalaisen johdolla. Ja usko tai älä, hän kantoi matkalaukun runkoa. Vain runko, loput räjäytettiin. Oletettavasti hän oli säilyttänyt arvoesineensä matkalaukussa. Nyt kaikki oli poissa ja hän näytti olevan shokissa.
Sen hälinässä, joka seurasi, kun he tulivat hänen kanssaan, näin haluni päästä ulos. Vaikka olin kuinka peloissani, oli hyvä päästä ulos. Savua ja liekkejä oli kaikkialla, joten jatkoin kävelyä tiellä, Prestelvajoen yli ja aina risteykseen kohti Kiwiä ja Kryssen kioskia (jossa nyt on Haugenin liikennekoulu). Tässä lähdin ylös vuorelle. Kun saavuin Fossefjelletin korkeuteen, käännyin taas ulospäin, jatkoin Solbakkenia kohti ja alas kohti kotiamme ulkokaupungissa. Siellä, missä asuimme lapsena korkeassa valkoisessa talossa Tuomaisen maatilan itäpuolella.
Muistot
Eilif Jankila eli 68 vuotta tämän dramaattisen kokemuksen jälkeen elokuussa 1944. Hän oli 84-vuotias ja muisti koko elämänsä päivän, jolloin koko Vesisaaren keskusta niin sanotusti tasattiin maan tasalle. Häntä muistutettiin myös, että J. Moksnes, joka halusi viedä hänet alas Godtfred Johansenin kellariin, kuoli samana päivänä yhdentoista muun ohella, kun tiilitalo osui suoraan ja kaatui kellariin. Näin pienet marginaalit voivat olla.
Haluamme jakaa tämän tarinan kanssasi tänään 78 vuotta myöhemmin muistaaksemme, mitä Vesisaaressa tapahtui 23. elokuuta 1944. Kaupungilla, jota monet meistä nykyään sanoisivat rauhalliseksi ja rauhalliseksi, on myös oma historiansa.
Kirjoittaja - Jan-Eilif Jankila
Kuva: Eilif Jankilan yksityinen kuva
Kuva: Vesisaaren Storbombinga on lainattu Finnmarkin läänin kirjastosta .